Happy Pills

En halua tän postauksen vaikuttavan liian masentavalta, vaikkakin nyt ehkä hieman avaudun masennuksesta. Pystyn kyllä olla ajattelematta masentavia ajatuksia ja treenaamalla huonon olon pois, mutta eihän se koskaan tällä tavalla katoa mihinkään. 

Mun psykiatri ehdotti mulle masennuslääkkeitä. Sanoin suoraan että "en halua". Mutta hän kehotti vielä harkitsemaan. Ja nyt tosissani harkitsenkin. Olen yhä sitä mieltä, että en halua niitä. Mutta toisaalta tarvitsen niitä, jos haluan parantua nopeammin. Jotta voisin elää normaalimmin. Mua edelleen vaivaa sosiaalisten tilanteiden pelko, tosin paljon, paljon vähemmän kuin ennen. Muutama vuosi taaksepäin, niin en voinut edes käydä kaupassa yksin. Ja aina kun piti mennä kassalle, mun piti miettiä miljoonaan kertaan, että onko tää tuote nyt sen arvoinen. Yleensä tosin annoin rahat mun kaverille ja pyysin sitä menemään mun puolesta kassalle. 

Kiinan vuosi tosiaan vähän koulutti mua sen suhteen. Uusi maa, uusi kieli, uudet ihmiset. En tuntenut ketään siellä ennestään. Ja sain useita kertoja paniikkikohtauksen siellä, tosin vain yksin ollessani. Mutta vuoden lopussa pystyin jopa yksin matkustamaan Pekingiin shoppailemaan ja sitten vielä takaisin host perheen luokse. Ihan yksin. Mua ei ahistanut enään niin paljon ja pystyin pakottamaan itseni sosiaalisiin tilanteisiin yllättävän helposti. 

Mutta vaikka nykyään kaupassa käynti on ihan lasten leikkiä, uusien ihmisten tapaaminen ja töiden haku tuottaa mulle vielä vaikeuksia. Ja näistä nyt eniten mua huolestuttaa se työnhaku. Oon ihan peeaa just nyt ja tarvitsisin kipeästi töitä, mutta ensinnäkin mun on ihan hirveen vaikee lähtä hakemaan sitä työtä, koska ahistaa. Ja vaikka nyt saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja pakotettua itseni hakemaan sitä työtä, niin yleensä toisen tai kolmannen hylkäyksen kohdalla vaivun taas masennuksen kouriin enkä pysty nousemaan sängystä viikkoon. Enkä voi tehdä sille yhtikäs mitään. Yritän kyllä kovasti sanoa itselleni, että "ei se mitään, töiden saaminen on nykyään kaikille vaikeeta, ei se vika oo mussa", niin toinen puoli sanoo vastaan ja haukkuu mua säälittäväksi pikku penikaksi joka ei pysty mihinkään. 

ÄÄÄH mua vaan ärsyttää tää, ja vaikka oonkin tutkinut asiaa ja tiedän kyllä mitä mun aivoissa tapahtuu ja muutaman teorian, että minkä takia, niin mikään ei vaan saa mua tuntemaan toisin. 

Joten, masennuslääkeet, yes or no? Oon suurimmaksi osaksi kuullu vaan huonoja juttuja masennuslääkkeistä, mutta viimeaikoina lähes kaikki on ollu vaan positiivisia. Ehkä lääkkeet on parantunut sen verran viimevuosina, että nyt jopa osataan antaa oikeat lääkkeet jotka auttaa.